RSS

Ikuinen elämä

Moni haikailee ikuisen elämän perään. Harva miettii sen enempää, että mitä ikuinen elämä oikeastaan tarkoittaisi. Eniten ikuista elämää on ehkä mietitty joissakin vampyyrielokuvissa. Kuolema on itse asiassa siunaus elämälle.

Mitä tapahtuisi, jos ihminen eläisi ikuisesti?

Jos naisen lisääntyminen rajoittuisi edelleen noin neljäänkymmeneen vuoteen, maapallolla eläisi samaan aikaan kymmeniä sukupolvia samaa sukua, koska lapsen tekoa ei voisi lykätä myöhemmäksi, esimerkiksi sinne viidensadan ikävuoden huitteille. Ketkä saisivat edes lisääntyä? Lisääntymistä olisi rajoitettava ihan toisella tavalla kuin nykyään jo ihan maapallon kantokyvyn vuoksi. Voisi ehkä jopa ajatella, että myöhäisempi lisääntymisikä olisi edellytys ikuiselle elämälle. Tai keinotekoinen lisääntyminen ja samalla lisääntymisen säätely.

Ensimmäiset muutama sata vuotta ja jokainen maailmankolkka olisi jo nähty ja kaikkea kivaa elämässä olisi jo kokeillut. Mitä sen jälkeen? Uutuudenviehätys katoaisi pikkuhiljaa maailmasta ja ainoa yllätyksellisyys tulisi siitä, että millainen sää on. Tai ehkä joku olisi tänään keksinyt vanhoilla aivoillaan jotain ihan uutta tekemistä tai kokeiltavaa ihmisille.

Valtapeleihin ikuinen elämä antaisi ikuiset mahdollisuudet. Kuvitelkaa, kuinka maailmanhistorian pahimmat tyrannit ja diktaattorit olisivat edelleen vallassa jengeineen. Nyt kuolema korjaa heistäkin jokaisen jossain vaiheessa. Viisisataa vuotta vanhempi poliittinen peluri päihittäisi pelikokemuksellaan helposti kaikki alle satavuotiaat nähtyään ja koettuaan matkan varrella kaikenlaiset yritykset syöstä ihminen vallasta. Ja väyrysetkin pyrkisivät kuninkaiksi jo tuhannetta kertaa kuin vieteriukot.

Poliittinen ja muukin ajattelun pelikenttä jähmettyisi, koska ihmiset olisivat tuhatvuotiaina aivan saakelin urautuneita omassa ajattelussaan ja arvoissaan. Tuoreita ajatuksia ja ideoita olisi entistä vähemmän. ”Tätä kokeiltiin jo viisisataa vuotta sitten eikä se silloinkaan toiminut”. Tai: ”Tämä on jo kaksituhatta vuotta osoittautunut ainoaksi oikeaksi tavaksi ajatella asiasta”. Ihmiset ajattelevat ja toimivat tavallaan ja niitä tapoja on vaikea, ellei lähes mahdoton muuttaa, koska ihminen itse ei muutu. Koko maailma muuttuisi konservatiivisemmaksi. Rakenteet jäykistyisivät monituhatvuotisiksi.

Vetkuttelijat taas voisivat vetkutella ikuisesti. Ei tarvitsisi tänäkään vuonna tehdä sitä tai tätä, koska aikaa olisi loputtomasti, kun kuolema ei korjaa. Elämän rajallisuus ei tekisi elämästä arvokasta vaan sen ikuisuus tekisi siitä tylsää. Paitsi ehkä niille, joiden mielestä kaiken tulee jatkua niin kuin aina ennenkin.

Vauraudet kasautuisivat aivan ennennäkemättömällä tavalla, kun omaisuus ei menisi missään vaiheessa uusjakoon jälkipolville vaan sitä voi kerryttää tuhat vuotta. Tiedätte varmaan sellaisia ihmisiä, jotka koko ajan myös nikkaroivat ja pusaavat kotiaan vähän sieltä ja vähän täältä, kohetelevat ja parantelevat eloaan ja ympäristöään. No ne saisivat nikkaroinnillaan ja pusaamisellaan aikaan entistä enemmän, kun ikä ei verottaisi voimia ja kuolema korjaisi nakuttelijaa. Tämä koituisi tasan tarkkaan niiden tappioksi, jotka eivät viitsi tikkua ristiin kantaa oman elonsa eteen. Sellaisen seitsemänsadan vuoden pikkunikkaroinnilla alkaa olla kasassa jo melkoinen palatsi verrattuna ihmiseen, joka ei sitä elämän pikkukohentelua tee.

Ikuinen opiskelija saisi aivan uuden merkityksen. Se olisi todella ikuista opiskelua. Montakohan tutkintoa olisi riittävästi? Kun ihminen ehtisi elämän varrella opiskella kymmeniä tutkintoja niin montako tutkintoa vaaditaan silloin vähäisimpiinkin töihin? Pääsisikö nuoriso töihin vasta viisisataavuotiaina, jos silloinkaan, noin osaamisensa puolesta?

Asioita kehittelevä ihminen toisaalta voisi kehitellä asioita tuhansia vuosia. Tutkijat voisivat kehitellä vuosisatoja joitakin asioita. Ehkä meillä olisi mahdollisuus kasvattaa uusia aisteja tai ruumiinosia viihdykkeeksi näiden tutkimisten ja kehittelemisten pohjalta ja miettiä olemassaolon syvempää merkitystä silloin, kun se ei lopu. Kaiken nähneille ja kaikkeen kyllästyneille ihmisille olisi koko ajan keksittävä uutta tekemistä, ja toisaalta sitä tekemistä olisivat keksimässä aina ne samat vanhat tyypit.

Ja voi sitä muistojen ja muistelemisen määrää. Ihmisillä olisi muisteloitavaa sadoilta vuosilta. Että ”muistanpa silloin viisisataa vuotta sitten, kun erään kerran sitä ja tätä”. Samalla vanhat kaunat ja vihanpito eivät katoaisi edes hautaan. Ehkä silloin opittaisiin päästämään niistä irti…

Kuolema olisi valinta eikä asia, joka osuu jossain vaiheessa jokaisen kohdalle. Itsemurha ja eutanasia vapauttaisivat taas yhden ihmisen paikan uudelle syntyvälle ihmiselle. Ei toisaalta tarvitsisi sen kummemmin miettiä, että mitä kuolemassa tapahtuu.

Kuolema uudistaa ihmiskuntaa. Tänne mahtuu silloin syntymään ja kasvamaan uusia ihmisiä uusine ajatuksineen, ilman menneisyyden painolastia. Kokemaan asiat uusina. Vanhat homeiset ajatukset ja tavat poistuvat kuoleman myötä ihmiskunnasta ja jättävät ehkä vain kulttuurisen jäljen jälkipolvien ihmeteltäväksi. Menneiden ihmisten kokemukset pyyhkiytyvät kuin jäljet rantahiekasta. Yhdelle ihmiselle kertyneet omaisuudet menevät jakoon, poliittiset valta-asetelmat vaihtuvat. Seuraava sukupolvi jatkaa siitä mihin edellinen jäi jättäen taakseen sellaisen painolastin, millä ei ole sille ja siinä ajassa väliä.

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 9.7.2019 Kategoria/t: Uncategorized

 

Luku- ja kirjoitustaidosta

Paljon on puhuttu viime aikoina lukutaidon rapistumisesta. Siitä, että ihmiset eivät enää lue, eivät kykene keskittymään lukemiseen eivätkä pysty sisäistämään lukemaansa.

Luku- ja kirjoitustaidolla on pitkä historia. Itse asiassa se myös määrittää ihmiskunnan historiaa. Ihmiskunnan historia on kirjoitettua, dokumentoitua historiaa, ja sitä edeltävät tapahtumat ovat esihistoriaa. Ihmiskuntaa eräällä tavalla pelottaa, että lukutaidon heiketessä osa ihmiskunnan tuttua identiteettiä katoaa.

Luku- ja kirjoitustaidon arvo on tarinoiden säilymisessä muuttumattominta kerrontakerrasta toiseen. Kun kirjapaino keksittiin, tarinoita voitiin myös monistaa tehokkaasti. Tämä monistustaito on sittemin laajentunut kirjapainoista monistuskoneisiin ja nykyisiin printtereihin. Nykyään kuka tahansa kirjoitustaitoinen voi kertoa oman tarinansa ja monistaa sitä niin paljon kuin haluaa. Paperia ja printterinmustettta maailmassa riittää. Lukutaitokin on levinnyt luostaripapistolta ja sivistyneistöltä kaikelle kansalle. Maailma on kirjoja täynnä. Niin täynnä, että niitä kärrätään banaanilaatikkokaupalla kierrätykseen, mistä niitä saa ilmaiseksi. Eri asia on sitten, kuka haluaa ja ehtii lukea kaikki ne tarinat, joita on säilötty kirjoituksiin jo vuosisatoja.

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat sitten kuitenkin monessa asiassa todella kömpelöitä viestinnän keinoja. Teksti on usein yritys kuvata tuhannella sanalla yhtä mielikuvaa. Ajatusta, käsitettä, ilmiötä, tunnetta, kokemusta, ja niiden vivahteita. Kirjoituksen perusidea on muodostaa toisen ihmisen päähän suunnilleen samanlainen mielikuva kuin kirjoittajan päässä on. Eräällä tavalla kirjoittaminen ja lukeminen on siis aivopesua: kirjoittaja muokkaa lukijan aivoja, kirjoittaja johdattaa lukijan ajattelemaan kirjoittajan ajatuksia.

Beethovenin viidennestä sinfoniasta voi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta kokemuksena se ei ole sama kuin Beethovenin viides sinfonia kuunneltuna. Musiikille on jopa oma kielensä, joka soljuu nuottiviivastolla ja jota musiikinlukutaitoiset kykenevät mielessään lukemaan. Tälle yhdelle ilmiölle omistettu kieli sekään ei kykene ilmaisemaan musiikin hienoimpia vivahteita. Ei viulun sointia, ei äänen sointia tilassa, jossa sitä esitetään, ei niitä pieniä variaatioita, mitä kukin soittaja soittaessaan tai kapellimestari orkesteria johtaessaan tekee. Toinen erityinen kirjallinen kieli on matematiikka. Se on ilmiöiden kieli. √, ∂, ≈, ∞, °, ≠, ∑, ∫ ja ∆ ovat matematiikan kielellä kuvattuja ilmiöitä. Niille on myös nimet ja nimien takana ilmiöille on sanallistetut käsitteet eri kielillä. Eri sanat eri kielissä, yhteiset ilmiöt. Liikenteessä sanojen virkaa hoitavat liikennemerkit.

Lukeminen rajoittuu siihen käsitteistöön, mikä ihmisellä on. Ja käsitteistöä rajoittaa kieli. Kieli siis rajoittaa ja urauttaa ajatuksia. Lukeminen toisaalta myös laajentaa ihmisen käsitteistöä, koska uusista käsitteistä on mahdollista lukea. Toisaalta käsitteestä lukiessa on silti mahdollista olla ymmärtämättä sen käsitteen oleellista sisältöä, koska ulkolukutaito ei johda ymmärrykseen. Hauki on kala, hauki on kala, hauki on kala… Ihminen voi opetella ulkoa koko tietosanakirjan. Ja sen jälkeen luetella valitut litaniat siitä kokeessa tai briljeerata sopivalla knoppitiedolla vaikka tietovisassa. Että onko hauki a) lintu, b) kala, c) nisäkäs vai d) äyriäinen – plim, voitit juuri tuhat euroa! Ihminen voi olla kirjaviisas ja tietää paljon asioita osaamatta niitä silti käytännössä. Hän voi siis tietää, miten asia tehdään osaamatta tehdä sitä itse.

Sanallistettu kieli voi myös köyhdyttää kokemusmaailmaa. Helposti koemme ja pidämme todellisina vain sellaisia asioita, joille meillä on sanat. Tunteet, joille ei ole sanaa, eivät ole olemassa. Värit, joille meillä ei ole sanaa, eivät ole värejä.

Koulussa opeteltiin aikoinaan lukemaan ääneen. Ennen muinoin lukutaidottomien joukossa ääneenlukutaito oli sekin harvojen taito ja se saattoi jopa riittää elannoksi, että luki pyhiä tekstejä ka muita kirjoituksia muille ääneen. Nykyään se riittää harvalla elannoksi asti. Uutistenlukijoilla ja äänikirjojen lukijoilla se on osa ammattia, dubbaajilla ja puhuttujen animaatioiden teossa taidosta on myös ammatillista hyötyä.

Kirjoitettu teksti on vahvasti läsnä laissa ja sopimusjuridiikassa. Viimekädessä sitten oikeudessa ratkotaan, että mitä mikäkin asia siinä kirjoitetussa sopimustekstissä tarkoittaa, kun sanat ja käsitteistö eivät tekstissä olekaan yksiselitteistä vaan eri tahot tulkitsevat lukemaansa eri tavalla omaksi edukseen.

Pitkään on ajateltu, että lukemalla oppii. Mutta niin oppii myös näkemällä, kuulemalla, tekemällä, kokemalla ja kokeilemalla. Jo ennen kirjoitus- ja luutaitoa ihmiskunnalla on ollut kyky välittää tapahtumia, kokemuksia ja tarinoita. Ne ovat vain kulkeneet puhuttuina, laulettuina ja esitettyinä tarinoina nuotioilla ja tuvissa. Piirreltyinä hiekkaan, kallioihin ja luolien seinämiin. Lukutaidottomalle kirkkoväellekin muistuteltiin tarinoita mieleen kirkon seiniin ja holveihin sudituilla kuvilla. Tarinoita on välitetty ja monistettu niillä välineillä, mitä on ollut saatavissa. Nyt näitä tarinoita voi monistaa ja levittää suoraan kuvina ja ääninä.

Pelko on toisaalta suuri, että kun ihmiset eivät lue, niin jotain oleellista katoaa. Kirjoittaminen ja lukeminen on viestintää. Kirjoittamalla oma viesti on ollut mahdollista lähettää matkojen taa tai säilyttää aikojen yli. Kirjapainon keksimisen jälkeen sen on voinut helposti monistaa. Muitakin helposti monistettavia viestinnän keinoja on nyt markkinoilla. Jokaisen taskussa kulkee nykyään viestintälaite, joka kykenee muuhunkin kuin tekstin välittämiseen. Sillä voi tallentaa kuvia, videoita ja ääntä ja jakaa ne omat kokemukset ja tarinat muille. Niistä ei ole pakko kirjoittaa kirjaa vaan ne voi jopa lähettää suorana lähetyksenä, jonka voi tallentaa. Aika luonnollista on, että se vähentää intoa lukemiseen. Koska maailmaa voi kuvailla, siitä voi viestiä, kokemuksia voi jakaa ja asioita ilmaista monilla muillakin keinoilla kuin ränttäämällä ne luettavaksi tekstiksi. Ja se taas vaatii vähän muutakin kuin luku- ja kirjoitustaitoa.

(Tämäkin teksti olisi vähän elävämpi muutaman kuvan kera, vai mitä?)

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 26.12.2018 Kategoria/t: Uncategorized

 

Avainsanat: , , , ,

Koulutusala digitalisoituu

Koulutusala pohdiskelee itseään lehdistössä. (Mielipiteitä Hesarissa, otsikot HS.)

Kaikki alat digitalisoituvat, jokainen omalla tavallaan. Myös koulutus- ja opetusala digitalisoituu. Digitalisoituminen muuttaa alan toimintamalleja, se muuttaa alan töiden sisältöä, poistaa jotkin työt kokonaan ja tuo uutta tekemistä toisaalle. Mitä se tarkoittaa koulutusalan toimintamalleissa, töissä ja tekemisissä?

Luokassa voi kouluttaa muutaman kymmenen ihmistä yhtäaikaa, luentosalissa muutaman sata. Verkossa
voi kouluttaa satatuhatta ihmistä.Tämän sai huomata Stanfordin professori, joka piti luentoja luentosalissa, kunnes hänelle tuli mieleen viedä ne verkkoon. Pian hänen lähiluennoillaan oli vain muutama kymmenen ihmistä, kun taas verkossa hänen opetustaan seurasi 160 000 ihmistä, ympäri maailman. Verkko erottelee maailman parhaat opettajat kyläkoulun parhaista opettajista. Kun maailman tai Suomen parhaiden kouluttajien opetukset on viety verkkoon, mikä on sen kyläkoulun tai pienryhmän kouluttajan tai opettajan rooli? Jääkö rooliksi ohjata opiskelija sopivan kouluttajan nettikanavalle? Vai seuraavatko opiskelijat nimenomaan häntä ja hänen nettikanavaansa? Maineikkaimmilla tubettajilla on miljoonia seuraajia – voisiko myös kouluttajalla tai opettajalla olla miljoona innokasta seuraajaa?

Perinteisesti meillä on ollut oppimateriaali erikseen ja kouluttaja erikseen. Näihin päiviin asti oppimateriaali on ollut teksti- ja kuvapainotteista, siis oppikirjoja. Ja sähköisiä oppikirjoja, jotka ovat noudatelleet perinteisen kirjan logiikkaa: kuvia, tekstiä, tehtäviä. Ja näitä sitten on käyty lähiopetuksessa opettajan tai kouluttajan johdolla läpi. Digitalisaatio vie verkkoon kouluttajan ja sisällön yhdessä.  Mitä verkossa kouluttamiselle tapahtuu, kun teksti- ja kuvakerronan rinnalle tulevat videot, animaatiot ja simulaatiot, joilla voi näyttää asioita eikä vain kertoa niistä? Kun oppiminen ei olekaan pelkkää lukemista? Videoilla on myös se kouluttaja, ja koulutusta voi kelata edestakaisin, luennolla tai lähiopetuksessa ei. Netistä voi etsiä toisen ja kolmannen videon, jos yhdestä ei ymmärrä asiaa. Näin toimii esimerkiksi meidän perheen teini. Mikä ettei sieltä voisi etsiä myös kokonaisia koulutussarjoja tuotantokausineen niin kuin sarjoja Netflixistä.

Mikä estää ketä tahansa kouluttajaa tai opettajaa ryhtymästä nettiopettajaksi? Ei mikään! Suomen parhaiden nettikouluttajien paikat odottavat ottajiaan. Hidasteena on lähinnä se, että kouluttajat eivät tiedä, miten saisivat koulutuksensa digitaaliseen muotoon ja levitettyä verkossa. Ryhtymällä ja tekemällä oppii.

Muutoksen draiveri muhii työelämän tarpeissa. (HS 22.4.2017)

Miksi emme jo ole digitaalisen kouluttamisen kärkimaa maailmassa? Osa opettajista ja kouluttajista ei näe mitään tarvetta muuttaa perinteisiä toimintamallejaan ja opetella uusia digitaalisen maailman opetusmenetelmiä. He viihtyvät nykyisellä mukavuusalueellaan. Toisaalla taas ajatellaan, että koulutuksen digitalisaatio on sitä perinteistä oppimateriaalia mutta vain digitaalisena. Se on vähän sama kuin ajattelisi, että pankkialan digitalisaatio olisi tehnyt pelkästään pankkikirjoista digitaalisia. Pankeissahan lähes koko asiointi hoidetaan nykyään verkossa. Koulutuksen vieminen digitaaliseen muotoon nähdään monissa oppilaitoksissa lähinnä tuotannollisena kuluna, ei niinkään investointina digitaaliseen pääomaan: lasketaan tuotannon kuluja ja verrataan sitä lähiopetuksen kuluihin, mutta unohdetaan, että yksi tuotanto säästää myös tulevissa lähiopetuskuluissa ja mahdollistaa koulutuksen levittämisen entistä laajemmalle opiskelijajoukolle. Digitaalisen oppimiskokemuksen miettiminen ja muotoilu on alalla kokonaan uutta. Tuotantomallit ovat uudet: kuvaamista, videointia, editointia, animointia, striimausta, chatteja, nettiklinikoita, kollaboraatiota, alustojen kanssa ja niiden avulla työskentelyä. Koulutusalan nettipalvelujen tuotantoa.

Digitaalinen pedagogiikka on vielä lapsenkengissä. Se, mikä toimii paperilla, ei ole parasta mahdollista digitaalisessa muodossa, ja se mikä toimii livenä, ei sellaisenaan toimi parhaalla mahdollisella tavalla verkossa. Monilla käsitys verkossa kouluttamisesta rajoittuu myös Moodleen. Parempaa oppimiskokemusta ei osata haluta. Vielä.

Jos koulutus ei digitalisoidu alan sisältä käsin, se digitalisoituu ulkopuolelta. Sen siis digitalisoivat sellaiset tahot, jotka hallitsevat digitaaliset välineet, toimintamallit ja keinot, ja jotka sitten hyödyntävät kouluttajia ja opettajia statisteina. Sellaiset tahot, jotka uskaltavat kokeilla ja samalla kehittävät uutta digipedagogiikkaa ja jotka näkevät siinä mahdollisuuden.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 22.11.2017 Kategoria/t: Uncategorized

 

Avainsanat: , , , , ,

Uncanny valley eli outo laakso

Outojen oma laakso. Lisää voi lukea Wired.comista.

Outojen oma laakso. Wired.com

Robotiikan yhteydessä puhutaan paljon uncanny valleystä, joka on suomennettu oudoksi laaksoksi. Uncanny valleya voisi kuvailla sillä tavalla, että ihminen tunnistaa robotin robotiksi ja ihmisen ihmiseksi, kun robotti ja ihminen ovat riittävän erilaisia. Kun roboteista kehitetään yhä ihmismäisempiä, niin siinä välissä on se epäselvä vyöhyke, jossa ihminen ei ihan heti ole varma, että onko kyseessä robotti vai ei, kunnes jotkin oudot piirteet pistävät epäilemään, että ei se ihan ihminen ole. Tuo epäilyn vyöhyke on uncanny valley.

Tämä uncanny valley tai outo laakso on sillä tavalla mielenkiintoinen, että lajin yksilöllä on oltava keino tunnistaa samaan lajiin kuuluvat yksilöt, jotta se voisi lisääntyä. Eli uncanny valleyssa on eräällä tavalla kyse lajien välisen rajan tunnistamisen tunteesta.

Ihminen on myös kehittynyt sellaiseksi, että se luokittelee asioita: nuo ovat puita, nuo eläimiä, nuo autoja, nuo ovat eläinten joukossa koiria ja nuo taas koirien joukossa mäyräkoiria. Koko ajan luokittelua. Tämä luokittelu helpottaa ihmistä toimimaan rutiininomaisesti ja se luokittelun muodostuminen alkaa jo vauvana, kun ihminen alkaa hahmottaa sanoja.* Uncanny valley on samalla myös tämän luokittelun ilmentymä. On tarve luokitella ja silloin, kun jotakin ei pysty luokittelemaan, tulee tunne, että ei oikein tiedä mikä jokin asia oikeasti on. Että onko se edes ihminen vai ei.

Uncanny valleystä tulee mieleen myös se, että siinä missä roboteista yritetään jossain päin saada yhä ihmismäisempiä, niin laakson toisella puolella on sitten myös äärimmileen viety plastiikkakirurgia, jossa ihmisestä muokataan vähitellen yhä omituisemman näköinen. Vähän liian törölleen muokatut huulet, vähän liian korostetut kasvojen muodot, vähän liian sitä, vähän liian tätä, ja hups, ihminen putoaa sinne uncanny valleyhin muiden mielestä. Siellä missä käytetään paljon plastiikkakirurgiaa, niin siitä sitten tulee ihan normaalia. Eli siihen tottuu.

No jos sitä taas ajattelee tältä kantilta, niin ei sitten ehkä ole kaukaa haettua, että xenofobiakin, muukalaispelko, voi olla eräänlainen ilmentymä tästä rajanvedosta. Vierasperäiset ihmiset voivat olla oudon näköisiä, kunnes asiaan tottuu. Ja vieras ulkonäkö ja tavat ovat osoitus siitä, että ihmiset tottuvat, koska siellä toisaalla juuri sitä, mikä täällä on vierasta, on totuttu pitämään ihan tavallisena.

Tätä uncanny valleya sivuaa Jussi Ahlroth Hesarin lauantaiesseessä, että millaiseen virtuaalitodellisuuteen voimme tottua, tosin mainitsematta, että VR-teknologiassa ollaan vasta ihan alkuvaiheissa, eli virtuaalitodellisuuden ihmisille tuottama kokemus kehittyy joka tapauksessa. Tätä samaa sivuaa myös omalla tavallaan elokuva ”Her”, jossa tätä uncanny valleyn rajaa pohditaan bottien osalta eli siinä, että mikä on ihmisen ja ihmismäisesti toimivan ohjelmiston ero vuorovaikutuksessa: Voiko ohjelmisto olla ystävä.

(*Sanomattakin lienee selvää, että ihmisen tapa luokitella ja jäsentää maailmaa on vahvasti sidoksissa kieleen ja siihen, millaisia käsitteitä jossain tietyssä kielessä on. Tässä mielessä monikielisyys avartaa maailmaa. Toisaalta taas joissakin meditaatiotekniikoissa pyritään pois tästä luokittelusta, vain kokemuksen virtaan ilman luokittelua.)

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 26.11.2016 Kategoria/t: Uncategorized

 

Avainsanat: , , ,

Digitalisaatio – mikä muuttuu?

Työ muuttuu

Digitalisaatio silloin ennen.

Digitalisaatio silloin ennen.

Digitalisaatio muuttaa työtä. Tulevaisuudessa teemme yhä enemmän töitä erilaisten robottien ja sovellusten kanssa kaikilla aloilla terveydenhuollosta rakentamiseen. Robotisaation myötä autoista tulee robotteja, ihmisten hoivaamiseen tulee robotteja, muurarien avuksi tulee robotteja. Näitä robotteja ohjataan erilaisten sovellusten ja käyttöliittymien avulla ja työtä kuin työtä tehdään entistä enemmän digitaalisten palveluiden välityksellä ja avulla. Sauna laitetaan päälle etänä, leikkauksia tehdään etänä. Toistaiseksi käyttöliittymät ovat paljolti tiedon syöttämistä eri järjestelmiin, ja käyttöliittymien suunnittelu sen mukaista. Digitalisaatiossa asiota kehitetään siihen suuntaan, että järjestelmät keräävät tietoja automaattisesti ja käyttävät siinä apunaan erilaisia elektronisia vekottimia, antureita ja sensoreita.

Jokainen tietää myös, että maailmassa on miljoonia eri töitä ja ammatteja. Kun jokaiseen tulee vähitellen ne ovat digitaaliset sovelluksensa, niin on aika selvää, että kukaan ei hallitse kaikkien alojen sovelluksen käyttöä ammattilaistasolla.

Työn tekemisen tavat muuttuvat

Digitalisaation myötä työtä tehdään verkossa yhdessä mutta etäällä toisistaan, yli maantieteellisten rajojen ja aikavyöhykkeiden, 24/7. Kun maantieteelliset rajat ja aikavyöhykkeet eivät ole esteenä, työ siirtyy tehtäväksi ihan mihin tahansa maailmankolkkaan, missä se on helppo teettää. Jo nyt esimerkiksi röntgenkuvat otetaan yhtäällä ja analysoidaan ja lausutaan jossain ihan muualla. Esimerkiksi mikäli laki sallisi, niin mainitut röntgenkuvat voitaisiin lähettää lausuttavaksi vaikka Aasiaan tai Amerikkaan. Käyntikortit on yhtä helppo tilata viereisestä painosta kuin toisesta maasta. Työtä teetetään siellä, missä saadaan haluttuja tuloksia aikaiseksi järkevillä kustannuksilla ja vaivalla.

Tämä tekee osassa ammatteja kilpailusta globaalia ihan uudella tasolla. Huippuammattilaisille on kysyntää globaalisti, huonoille tekijöille ei edes paikallisesti, koska ne työt siirtyvät paremmille tekijöille muualla.

Myös tiimien työskentely muuttaa muotoaan. Tiimit ovat toisilleen läsnä virtuaalisesti ja työtä tehdään etänä verkon yli. Pikaviestimet kertovat koko ajan, onko henkilö tavoitettavissa, ja ne kaivavat tietonsa esimerkiksi suoraan kalenterista. Palaveritkin järjestetään digitaalisia alustoja hyödyntäen, videoyhteyksillä tai ilman.

Tehtäviä voidaan joukkoistaa ja tuotoksia jaetaan ja työstetään verkossa yhdessä sen sijaan, että niitä lähetellään henkilöltä toiselle sähköpostitse. Yhdessä työstettävä dokumentti jaetaan verkossa ja kaikki työstävät samaa versiota yhtä aikaa. Kommenttejakaan ei lähetellä sähköpostitse vaan keskustelu aiheesta käydään myös verkossa. Yrityksessä käydään muutenkin keskustelua verkossa, jolloin keskustelu ja kohtaamiset eivät rajoitu siihen, kuka sattuu olemaan kahvihuoneessa samaan aikaan. Näitä uusia työtapoja tukevat kollaboraatioalustat ovat tätä päivää.

Digitaalisuus on tuonut mukanaan myös ketterän kehittämisen: asioissa edetään pienin mutta konkreettisin askelin ja katsotaan, mihin se sitten seuraavaksi johtaa. Toimintamallina se sopii moneen muuhunkin asiaan kuin ohjelmiston kehittämiseen. Erilaisia digitaalisia ratkaisuja ja niihin liittyviä toimintamalleja kehitetään koko ajan tuhatmäärin. Uuden kokeilmeinen ja kokeilukulttuuri on silloin yksi tapa oppia.

Johtaminen muuttuu

Myös johtaminen muuttuu. Ihmisten johtaminen verkossa vaatii eri taitoja kuin paikan päällä kasvokkain johtaminen. Luottamusta on rakennettava toisella tavalla, kun kehonkieltä voi digitaalisissa kanavissa käyttää vain rajatusti. Live-tilanteessahan kehonkieli on läsnä koko ajan ja ihminen poimii toisesta ihmisestä puheen lisäksi signaaleja eleistä, kehon asennosta ja suunnasta sekä etäisyyden pitämisestä muihin ihmisiin. Digitaalisissa kanavissa suurin osa tästä häviää. Tilalle tulee tekstiä, kuvaa ja videota, joiden avulla on johtajankin osattava kommunikoida.

Johtaminen siirtyy sinne, missä muukin vuorovaikutus tapahtuu, eli puhelimen lisäksi sähköpostiin, tekstiviesteihin, pikaviestimiin, yrityksen sivuille, blogiin, keskustelufoorumeille ja chattiin. Kun erilaiset digitaaliset järjestelmät ohjaavat suorituksia entistä enemmän, johtamisen painopiste muuttuu entistä enemmän suorituksen johtamisesta siihen, millaisia toimintatapoja uusilla järjestelmillä halutaan ja miten uudet sosiaaliset toimintatavat saadaan yhteiseen käyttöön.

ID-10049956

Oho, söpö kissa!

Digitalisaatio mahdollistaa myös joukkoistamisen. Siinä ongelma tai tehtävä annetaan joukon pohdittavaksi ja tulokset kerätään yhteen. Joukkoistaminen vaatii puolestaan johtajalta kykyä pitää joukon fokus oleellisessa, ohjata joukkoa ratkaisuun ja saada joukkovoimasta tarvittavat päätökset irti. Digitaalisia ratkaisuja kehitetään usein myös ketterästi ja kokeilemalla. Ketterä kehitys ja kokeilukulttuuri edellyttävät puolestaan suunnan näyttämistä siinä, mitä tavoitteita palvelemaan asioita halutaan kehittää.

Johtaminen vaatii myös toisella tavalla osallistamista, koska digitaaliset työvälineet mahdollistavat entistä helpommin myös sen, että ihminen jättää osallistumatta tarkoituksella (”opt out”).

Digitalisaation myötä netissä pyörii miljoonia kissavideoita, jotka vievät helposti ajan ja huomion. Etätyön tekeminen ja ylipäätään entistä itsenäisempi työskentely vaatii myös itsensä johtamisen taitoja. Ajankäytön hallintaa, osallistumistaitoja, jakamista.

Kieli muuttuu

Digitalisaation myötä syntyy kokonaan uusia käsitteitä ja konsepteja. Syntyy esimerkiksi sellaisia käsitteitä kuin etätyö, tubettaminen, warettaminen, pilvipalvelu ja pikseli. Mitä syvemmälle digitalisaation teknologian ja koodaamisen maailmaan mennään sitä vieraammaksi sanasto muuttuu tavalliselle käyttäjälle. Tavallinen käyttäjä ei välttämättä tiedä, mitä tarkoittaa renderöinti, responsiivinen tai vektorigrafiikka, vaikka hän näkee niitä digitaalisten palveluiden toiminassa päivittäin. Digitalisaatio synnyttää jatkuvasti uusia käsitteitä, joille keksitään uusia sanoja ja ilmaisuja, joista sitten osa vakiintuu päivittäiseen käyttöön. Esimerkiksi sosiaalinen media on käsitteenä alle kymmenen vuotta vanha. Sitä ennen puhuttiin web2.0:sta ja sosiaalisesta webistä.

Kun digitaaliset palvelut ovat globaaleja niin myös eri kielten asema muuttuu vähitellen. Globaalissa ympäristössä kieli keskittyy muutamaan laajasti yhteiseen pääkieleen. Nuoriso osaa jo nyt paremmin ja nuorempana englantia kuin yksikään aikaisempi sukupolvi. Vähitellen myös digitaalisten palveluiden tarjoajat laskeskelevat, että kannattaako palvelua lokalisoida paikalliselle kielelle.

 

(Kuvat:artemisphoto, stockimages ja FreeDigitalPhotos.net)
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 4.1.2016 Kategoria/t: Uncategorized

 

Avainsanat: , ,

Koodaaminen kuin säveltämistä

Katselin tuossa vuosien jälkeen Milos Formanin elokuvaa Amadeus. Se elokuva, joka siis kertoo Mozartista, lahjakkuudesta ja kateudesta.

Elokuvassa on kohtaus, missä Mozartin lahjakkuudesta kateellinen Salieri oivaltaa, että musiikki on valmiina Mozartin päässä ja Mozart vain riipustaa sen nuottiviivastolle. ”Loppu on vain riipustamista”, sanoo Mozart. Salierille itselleen säveltäminen on pianon ääressä tapahtuvaa pimputusta sointu ja säe kerrallaan ja sen riipustamista paperille, korjaamista ja uudelleen kokeilemista.

Mieleen tuli, että koodaminen voi parhaimmillaan olla samanlaista. Koodari näkee tuotoksen valmiina mielessään ja vain riipustaa tuotokseen tarvittavan koodin koneelle. Tai sitten se voi olla yrityksen ja erehdyksen menetelmällä tapahtuvaa puuhaa, missä koodari kirjoittaa pätkän koodia ja kokeilee miten se toimii ja korjaa ja kokeilee, debuggaa ja kommentoi koodinpätkiä pois ja takaisin. Juuri niin kuin Salieri sävelsi pianonsa ääressä.

Yleensä koodaaminen on tätä jälkimmäistä. Kirjoitetaan koodia, katsotaan miten se toimii ja korjataan.

Koodaaminen kuten säveltäminenkin vaatii harjoittelua. Vaikka säveltäjä kuulisikin valmiin musiikin päässään, sävellyksen pistäminen päästä paperille vaatii nuottien tuntemista ja nuottiviivaston ymmärtämistä ja kykyä eritellä, että mistä soittimista ja äänistä kokonaisuus muodostuu ja miten ne äänet merkitään viivastoille. Eipä Mozartkaan oopperoita syntyessään säveltänyt.

Sama koskee koodaamista. Mielessä näkyvän tuotoksen aikaansaaminen koodaamalla vaatii jonkin ohjelmointikielen osaamista ja ohjelmoinnin logiikan ja perusfunktioiden toiminnan ymmärtämistä. Mitä enemmän niiden kanssa harjoittelee, sitä helpommin tuotokset syntyvät ja sitä moninaisempiin ja luovempiin tuotoksiin vähitellen pystyy.

Hahaha, paitsi että eihän kukaan oikeasti kirjoita suoraan virheetöntä koodia.

Kas tässä pätkä tuosta elokuvasta. Yhtä hyvin Salierin repliikki voisi kuulua ”This is the source code? — This was the only source code of the application. But it showed no corrections or bugs of any kind, no out-commented code snippets. Not one. It was neatly commented, bugless application”.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 27.10.2015 Kategoria/t: Uncategorized

 

Avainsanat: , , , , ,

Mitä on koodaus?

Puhun työssäni paljon digitalisaatiosta ja robotisaatiosta. Viime viikolla esitin asiaa yhdessä yhteistyöpalaverissa asiakkaille ja yhteistyökumppaneille ihan yleisellä tasolla. Että miten työ muuttuu, yritysten liiketoiminta muuttuu, ammattien vaatimukset muuttuvat ja miten työn tekemisen tavat ja johtaminen muuttuvat digitalisaation ja robotisaation myötä. Mainitsin siinä ehkä pariinkin otteeseen sanan ”koodaus”. Esitykseni jälkeen vieruskaverini kysyi vaivihkaa minulta, että mitä  koodaaminen tarkoittaa. Että onko sille jotain synonyymiä.

Koodaus otti itsestään selfien.
Varsinainen duck-face!
(Lähdekoodi: wordpress.com)

Ohjelmointi tai devaus, sanoin. Vieruskaverini kertoi vähän tarkemmin, että hän oli televisiosta seurannut jonkun vaaleatukkaisen naisen puhetta koodaamisesta ja hänen oli tehnyt mieli kysyä, että mitä se koodaaminen oikein tarkoittaa. Vaaleatukkainen nainen televisiossa oli ilmeisesti Linda Liukas.

Että tästä lähdetään Suomen digitalisaatiossa. Se tuo kokonaan uuden kielen, uusia käsitteitä ja sanoja, jotka ymmärtää vain abstraktilla tasolla ja joiden ymmärtäminen vaatii kokemuksellista oppimista.

Kyseessä on vähän samanlainen muutos kuin silloin, kun lukutaito tuli. ABC-kirja oli helppo käsittää yhdeksi sellaiseksi kirjaksi, joita tavan ihminen oli ehkä nähnyt kartanonomistajan hienossa salissa. Mutta mitä ovat ”aakkoset”, jonka joku oli kuullut mainittavan, ja miksi niitä täytyy olla isoja ja pieniä. Kaukokatseiset vanhemmat jotenkin aavistivat, että vaikka itse eivät ymmärtäneetkään niistä riipustuksista yhtään mitään, niin heidän lastensa oli ehkä hyvä oppia, että mitä ne kirjat oikein pitivät sisällään.

Samassa tilanteessa olemme nyt siis digitalisaation kanssa, kun ihmisten täytyisi oppia sellaisia käsitteitä kuin koodaaminen, ohjelmisto, käyttöliittymä, mobiilifrontti, pilvipalvelu, ohjelmointikieli ja niin edelleen. Vastaavasti digitalisaation kirjoitustaitoa on ohjelmointi. Näistä ”aakkosista” ja ”kirjoitustaidosta” sitten rakentuvat erilaiset digitaaliset palvelut.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 17.10.2015 Kategoria/t: Uncategorized

 

Avainsanat: , , ,